Kuinka usein todella tulee ajatelleeksi miten onnekas on syntyessään maahan, jossa elintasoerot ovat pienet ja jokaisella on suurinpiirtein yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä elämässä? Kuinka monen hampurilaisen tai palkkapäivän kohdalla sitä muistaa ne 5,6 miljoonaa lasta, jotka vuosittain kuolevat nälkään. Se tekee päivää kohti yli 15 000 lasta. Lisää siihen ne 4 500 lasta, jotka kuolevat sairastuttuaan likaisesta vedestä tarttuneisiin tauteihin yhden päivän aikana. Tai lapsityövoiman ja -prostituution uhrit sekä lapsisotilaat. Kaikki turhaan.

 Ruokailu pizzeriassa 5 eurolla. Vai 50 poliorokotetta?
 Neljän euron röökiaskin sijasta 1 800 litraa puhdasta vettä.
 Kiva toppi alennusmyynneistä 12 euron hintaan. Tai nepalilainen tyttö 
 kouluun.
 80 euron farkuilla pelastaisi 700 lasta tuhkarokolta.

 Länsimaalaisen ihmisen elämä on valintoja.
 Ostin tänään laiskuuttani virvoitusjuomapullon kahvilasta 2,20 eurolla, vaikka saman pullon olisin saanut parinkymmenen metrin päästä kaupasta 70 senttiä halvemmalla. Viisi lasta olisi turvassa tuhkarokolta.
 Ostin uudet alushousut yli kuudella eurolla vain, koska halusin rintsikoitteni sopivan yhteen niiden kanssa. Viereisellä hyllyllä alushousuja 3 eurolla. Iso villahuopa.
 Tätä kirjoittaessani söin jogurtin, jonka olisin voinut säästää huomiseksi aamupalaksi. Miksi söin sen? Koska minulla oli mahdollisuus. Ei edes nälkä.

 Miljoonilla lapsilla ei ole vaihtoehtoja, joista valita.

 Ei ole kyse siitä, pitääkö lapsista tai kuinka kiinnostunut on kehitysmaiden tilanteesta. Kyse on oikeudesta olla lapsi ja elää.

 Tärkeää ei ole ainoastaan se, että saadaan lapset kasvamaan aikuisiksi. Apu varmistaa sen, että lapset pääsevät kouluihin ja heistä kasvaa yhteiskuntatietoisia ja koulutettuja aikuisia, joilla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan, jossa elävät. Kestävä kehitys johtaa kehitysmaiden tilan pysyvään paranemiseen.

 Kukaan ei voi pakottaa auttamaan, mutta johtaako 5 eurosta luopuminen sinut kuukaudessa perikatoon ja kadulle? Huonontaako se elintasoasi merkittävällä tavalla? 5 euroa voi olla meille Hese-ateria, mutta lapselle elämä.

UNICEF

 Neljä erilaista naista. Ihan vain varmuuden vuoksi, jotta jokainen katsoja kykenee samastumaan yhteen henkilöhahmoista ja mieluiten myös jää seuraamaan tämän edesottamuksia. Reseptiin lisätään seksiä, tyttöjen juttuja, intohimoista shoppailua ja ihmissuhdeongelmia. Ja hieman lisää ihmissuhdeongelmia. Eikö kiinnosta? Sitten olet mies tai kateellinen Carrien kenkäkokoelmasta.
 Sex and the City. Sinkkuelämää. 1990 -luvulla syntyneen sinkkuviihteen ehdotonta kermaa. Kiitos Candace Bushnellin.

 Sinkkuviihde sai alkunsa, kun fiksut naiset keksivät ryhtyä itsenäiseksi ja kirjoittaa itseään objektiksi. Tämän lisäksi he pian huomasivat, että toisissa naisissa asui hirmuinen kulutusvoima. Ja niin syntyi kirjallisuudenlaji, myöhemmin kokonainen ilmiö, joka esittää uudenlaisen itsenäistä ja jännittävää elämää elävän naisen, joka viilettää kaupungin kuumassa miesviidakossa Guccin laukku käsivarrella heiluen. Enää yksinasuvia kolmekymppisiä ei suoralta kädeltä luokitella säälittäviksi vanhoiksi piioiksi, joiden uraputken päässä ei valo pilkota. Päinvastoin. Sinkkuudesta on tullut yhä ihailtavampaa ja jopa tavoiteltu elämäntapa. Sinkkuus valitaan, siihen ei päädytä. Kuka haluaa istua miehen ja lapsen kanssa kotona, kun voi bilettää yöt läpeensä aina yhtä kauniina ja haluttuna?

 Kulutushysteriaa ja hedonismia ei sinkkuviihteessä peitellä. Oman hyvinvoinnin maksimoiminen on paitsi sinkkuuden erityispiirre, myös syy miksi sinkkuviihde on niin suosittua naisten keskuudessa. Naiset haluavat lukea toisista naisista, jotka ovat menestyneitä, kauniita ja haluttuja. Ja se jos mikä vaatii hiusten syväpuhdistuksia ja lantiopohjanlihasten treeniä.
 Hieman surullista on se, ettei sinkkuviihde naisille suunnattuna kirjallisuudenlajina ole erityisen vakavasti otettavaa. Sinkkuviihteen pohja ei ole syvällinen, joten se  on saanut hömppäviihteen maineen.  Naiset ovat ehkä todistaneet itsenäisyytensä, mutta miksi heille yhä yritetään tyrkyttää turhanpäiväistä  parisuhde - shoppailu -linjalla poukkoilevaa paperintuhlausta?


 Sinkkuelämää poikkeaa omalla raikkaalla tavallaan muista sinkkuviihteen liukuhihnaluomuksista. Sympaattisesta Carrie Bradshaw'sta on sarjan päähenkilönä onnistuttu luomaan joka tytön paras ystävä, jonka edesottamuksia seuraa myötätunnolla ja suurella tunteella. Tai näin tekevät ainakin ne, jotka Sinkkuelämää on onnistunut kietomaan pikkusormensa ympärille. Sarja on addiktoiva ja siinä on aivan erityinen taikansa. Olkoon se sitten Carrien inhimillisyys tai Guccin laukut.

 Kampaajalla käyntiin liittyy aina oma jännityksensä. Tieto siitä, että luovuttaa oleellisen osan itsensä toisen ihmisen käsiteltäväksi järkyttää kenen tahansa mielenrauhaa. Tiettyyn malliin leikatut hiukset ovat ja pysyvät. Ne seuraavat kaikkialle kuin karvainen kirous, kunnes hyvä haltijatar loihtii harakanpesästä mahtavan luomuksen. (Jota ei sitten kotona enää osaakaan laittaa enää yhtään niin kuin kampaaja.)

 Kampaajien asiakkaita on varmasti yhtä monta kuin hiusmalleja. Osa heistä kuuluu ns. kampaajauskolliseen ryhmään. Luulin kuuluvani tuohon joukkoon, kunnes uteliaisuuden ja hiusmasennuksen ajamana tein syrjähypyn.
 Uskaltauduin uunituoreen kampaajakaverini käsittelyyn. Hyppyä tuntemattomaan pidensi syvensi vielä se, ettei minulla ollut peiliä, josta olisin voinut seurata prosessin kulkua. Ainoa mitä saatoin katsella oli hiustuppojeni tasainen putoilu.

 Meissä kaikissa asuu pieni Samson. Hyvältä näyttävät hiukset ovat voiman ja itsevarmuuden lähde. Uusia hiuksia on jatkuvasti suittava ja tiirailtava jokaisesta peilistä ja ikkunasta. Ryhti nousee. Lookin' good. Hymyilyttää.
 Ja sitten miettii miksi ihmeessä ei tehnyt tätä aikaisemmin.


 Jos sinua vaivaa huono omatunto tai kumara ryhti, visiteeraa kampaajaasi.